-Minkälainen suhde sinulla on nettiin? Kysyi minulta tässä taannoin nuorehko, sympaattisen oloinen naisvirkailija työvoimatoimistosta. Kyllä meinasi kuulkaa siinä vaiheessa purkka pudota lattialle saakka tältä tuunaajalta!
Olin katsos ihan vastikään katsonut televisiosta ohjelman naisista, jotka olivat intohimoisesti rakastuneet esineisiin. Ja intohimoisella tarkoitan sitä sellaista intohimoa, mitä tunnetaan, kun haluaa toista palavasti.
Myös romanttisessa mielessä. Eli siis seksuaalisesti. Eipä siinä mitään, sehän on toki ihan jokaisen oma asia, jos haluaa mennä naimisiin Eiffel tornin kanssa ja vieläpä käydä harrastamassa kiihkeää seksiä sen kanssa kaiken kansan näköisillä, mutta juttu ei oikein iske meikäläiseen, joten jouduin tovin miettimään vastaustani virkailijalle.
Niinpä päätin pelata aikaa, ja kysyin hitaasti (lähinnä mieleeni tuli Juha Wilen tankki täyteen sarjasta) -niin tuota suhde? No jaa… No niin…
Virkailija katsoi minua ja toisti kysymyksen uudemman kerran: -Niin, millainen sinulla on suhde internettiin? Räpelöitkö sitä useinkin? Huh heijaa! Muijahan ampuu kovilla!
Ja minkä minä sille voin, että tämän ystävällisen nuoren naisen hapitus antoi ymmärtää, että hänen elämänkatsomuksensa voisi olla hyvinkin avara ja avoin, suorastaan ennakkoluuloton.
Vai mitä itse ajattelisit, istuessasi toppatakki päällä liki 45 vuotiaana tuskan hiki niskassa valuen ankeassa työvoimatoimiston huoneessa, jossa vastapäätä istuu nuorehko nainen, jonka lävistyksiin voisi ripustaa mennen tullen kahdenkin perheen jouluvalot.
Eikä tilannetta helpottanut lainkaan sekään, että käsivarsien tatuoinneissa kiemurteli alaston nainen maassa makaavan alastoman miehen päällä selvästikin aikeissa tehdä miespoloiselle jotain.
En kehdannut katsoa kuvaa kovin pitkään kerrallaan, etten vaikuttaisi liian tungettelevaiselta. Tai luoja paratkoon, jopa avoimen kiinnostuneelta samaan sukupuoleen ja nimenomaan häneen.
Mutta niiden muutaman salaisesti suoritetun tarkkailun jälkeen uskon, että mies makasi kuvassa tajuttomana, ja nainen joko
a) oli menossa elvyttämään häntä tai
b) suorittamaan loppuun surkean liiton viimeiset rippeet kuristamalla äijän lopullisesti hengiltä.
No anyway, sekunnit kuluivat ja jotain oli pakko vastata.
Päätin käyttää aikoinaan myyntialalla oppimaani kysymystekniikkaa hyväkseni: -Millainen suhde sinulla itselläsi on siihen? Yritin pitää naamani peruslukemilla, jotta en vaikuttaisi hänen vastaukseensa.
-Aika kiihkeä, hän sanoi. NO NIIN, arvasin! Ihan selvästi myös tämä henkilö edessäni kuului näihin esinerakastajiin.
Ja varmaan todisteena rakkaudestaan oli tatuoittanut käteensä kohdan elämästään, missä päästää äijänsä päiviltä, jotta ei köppänä ole sotkemassa uutta, orastavaa suhdetta internettiin!
-Ahaa, mielenkiintoista, vastasin. Minulla ei ole mitään suhdetta siihen. Vastasin jämäkästi ojentaen pääni keski-ikäisen naisen pään asentoon.
Tiedäthän, sellaiseen, että turha alkaa kuule mulle -asentoon. Kaija Koo osaa tehdä sen ihan sikahyvin, ja Paula Koivuniemi on todellinen mestareiden mestari siinä.
-Käytän sitä ainoastaan ja vain lähettäessäni työpaikkahakemuksia kerta viikkoon pitkin Suomea, sekä käydessäni verkkopankissa laskemassa, monellako eurolla voin tankata ennen seuraavan päivärahan saapumista.
Niin, ja toisinaan luen sitä kautta Iltalehden. Ja sillä samaisella sekunnilla tajusin, että en missään nimessä olisi voinut paljastaa tuota Iltalehti-juttua!
Nythän virkailija saa täydet mahdollisuudet marssittaa minut suorinta tietä karenssiin! Hikikarpalot suorastaan pursuivat kulahtaneen toppatakkini kauluksesta.
Siinä meni nekin rahat. Seuraavaksi lähdetään leipäjonoon. Toki sekin olisi pienempi paha kuin niskalaukaus saunan takana. Tätäkin vertausta olin kuullut käytettävän nykyisestä työttömien tilanteesta.
Mahdollisesta karenssista huolimatta pysyisin kuitenkin elossa. Ainakin siinä mielessä, että pulssi tuntuu, sokeri sulaa suussa ja valkuaisetkin pyörähtelevät päässäni, kun oikein kovasti kokeilen.
Mutta siinäpä se sitten onkin. Enkä toki halua olla kiittämätön sika. Olen kiitollinen siitä, että olen elossa. Elän maassa, jossa rauha vallitsee ja torakat eivät syö minua hengiltä.
Mutta jos ajattelen elämäni sisältöä noin niin kuin muuten, niin elossa on ihan turhan vahva sana kuvamaan olotilaani nyky Suomessa, jossa et tee mitään ilman rahaa.
Et käy edes vessassa, mikäli olet kaupungilla. Maalla on siinä mielessä helpompaa, että siellä voi poiketa metsään kyykkypissalle. Kaupungissapa tämä ylellisyys ei onnistu.
-Ahaa, hän vastasi. Olin päässyt kuin koira veräjästä, hän ei huomannut Iltalehti möläystäni!
Mutta semmoista se on kuule tänä päivänä työttömällä. Koskaan et voi tietää, mikä lause vie sinut karenssiin.
Pohdin pitkään tätä kuulemaani keskustelua. Mietin, että totta tosiaan, kuinka helposti sitä ihminen kuulee toisen ihmisen sanomiset ihan päin prinkkalaa, ja kuinka tyrmäävän yksioikoisesti sitä tulee ajatelleeksi asioita ylipäänsä.
Ehkäpä tekisi hyvää meille kaikille poiketa välillä tutulta ajatusladulta umpihankeen miettimään asioita ihan eri perspektiivistä. Ja uskon vakaasti, että se osalta meiltä jopa onnistuisi.
Ainakin hetkellisesti. Sitten on tietysti ihan oma lukunsa nämä onnelliset, jotka eivät edes tajua, että pitäisi ajatella, mitä toinen ajattelee, saatikka tuntee.
Mutta näihin tunnelmiin tällä kertaa, muistakaa käydä hortoilemassa välillä siellä metsänkin puolella!
Halauksin Kiki
